Kannattajan ääni: Taas mennään

Arki on välillä harmaata. Vettä vihmoo vaakatasossa, elohopea hiipii tasaisesti kohti nollaa ja aurinko on taivaalla aina juuri silloin, kun itse olet töissä. Näin ne ainakin väittävät. Aina ei ole kuitenkaan pakko lähteä sinne Teneriffalle tai Fuerteventuraan irrottautuakseen arjesta, vaan away-reissu riittää. … LUE LISÄÄ

Kannattajan ääni: Yhteisössä läpi vuoden

Syyskuinen kolea aamu. Kotikadun autojen ikkunat ovat viimeistään ensi kuussa jäässä. Ruska on jo alkanut ja vihreä nurmi puistoissa alkaa peittymään ruskeista ja keltaisista lehdistä. Syksy vielä menettelee, mutta talvea ei osaa kaivata. Ahdistaa. Jalkapallokautta on jäljellä neljä kierrosta. Tuloksista ei tässä tarvitse kirjoittaa, jokainen tietää mikä pelin henki on tässä vaiheessa. … LUE LISÄÄ

Kannattajan ääni: Idiootteja oomme kaikki

Olen vasta reilut 30 vuotta tätä maapallon menoa ihmetellyt, mutta yksi asia on kuitenkin jäsentynyt melko kirkkaasti mieleeni: Olemme kaikki idiootteja. Olkoon kyse sitten “lakananheiluttajista” kannattajakatsomossa, mielensäpahoittavista kukkahattutädeistä lehtien mielipidepalstoilla tai ihan tavallisista tallaajista.

Pahempiiin stereotypioihin sortumatta, niin turha sitä on kiistää. Erona on vain se, että jotkut osaavat tuon itselleen tai muille myöntää sekä pyrkivät idiotismiaan vähentämään. Osalle taas tuo idiotismi tulee paikasta ja ajasta riippumatta luonnostaan.

Urheilu vahvistaa näitä piirteitä niin kaukalossa kuin kentälläkin. Joskus pelaaja sortuu ylilyöntiin,  taklaa vastustajaa kenties liian kovaa tai pelitilanteen jälkeen. Kyseessä ei silti ole aina törkeä tai tahallinen teko, vaan nopeasti tunnekuohussa tehty virhearviointi. Olkoon teko mielestämme ymmärrettävä tai idioottimainen, niin niistä ei valitettavasti kokonaan päästä eroon, sillä ihminen ei ole täydellinen varsinkaan, kun tunteet ovat pelissä.

Tuopin lentäminen katsomossa on harmillista, jopa tyhmää ja itse keksisin paremmankin kohteen sille viattomalle oluelle, jonka elämä päättyy kaaressa katsomon penkeille tai katsojien vaatteille. Tyhmistä tempauksista on turha kuitenkin lähteä syyllistämään tai tuomitsemaan yhtä ihmis- tai ammattiryhmää. Idiootteja on joka lähtöön – idiootti ei silti ole synonyymi kannattajalle, edes sille lakanaa heiluttavalle.

Parin kauden aikana aktiivinen kannattaminen (tifojen askartelu, vierasreissuilla käyminen ja oman äänen sekä käsien käyttö oman joukkueen kannattamiseksi) on tutustuttanut minut moniin värikkäisiin, mutta etenkin suvaitsevaisiin ja monipuolisiin ihmisiin. Kannattajakatsomossa on niin opettajia, toimittajia, insinöörejä, opiskelijoita, kotiäitejä, yrittäjiä kuin myynti- ja markkinointimiehiä.

Tuottavia tai tuottamattomia yhteiskunnan jäseniä, jotka haluavat urheilutapahtumassa osoittaa tukensa joukkueelleen – sille omalle paikalliselle seuralleen, jonka pelejä ovat kenties käyneet jo pienenä vanhempien seurassa katsomassa tai niille myöhännäisherännäisille, joiden sydän sykkii kentällä kaikkensa antaville pelaajille. Syitä on monia. Tunne on kuitenkin tärkeintä.

Uskalla tuntea. Uskalla kannustaa. Uskalla olla avoin.

Nimim. Lakanaa heiluttava tuulari