Makkarakeittoa ja mustavalkoinen tikkataulu
TPS:n naisten jalkapallon elämänkaari kulminoituu erityisesti yhteen särmikkääseen ja hienoon persoonaan. Tämä henkilö on Leena Virtanen, joka valitettavasti poistui keskuudestamme maanantaina 29.6. Häntä voidaan täydellä syyllä kutsua TPS:n naisten jalkapallon Grand Old Ladyksi, joka on nähnyt ja kokenut TPS:n naisjalkapallon kehityskaaren aivan alusta tähän päivään asti. Hän oli mukana Tepsin myynnissä, viestinnässä, markkinoinnissa, joukkueen ilmeen luomisessa – oikeastaan ihan kaikessa.
TPS kuuluu myös suomalaisen naisjalkapalloilun ehdottomiin pioneerijengeihin. Ensimmäisen joukkueen kokosi vuonna 1970 juuri Leena. Vuonna 1974 pelattiin ensimmäinen kunnon SM-sarja ja TPS otti heti hopeat. Vuonna 1978 TPS:n pitkäjänteinen työ kruunattiin seurahistorian ainoalla kultamitalilla nykyisen puheenjohtajamme Aimo Moisanderin johdolla. Ratkaiseva finaali pelattiin Stadissa – ja tietysti Klubia vastaan. TPS:n miehet olivat muuten voittaneet samaisella Bolliksella ensimmäisen kultansa tasan 50 vuotta aikaisemmin.
Helsingin sää oli erittäin kolea, mutta punaisissa paidoissa pelannut TPS jyräsi Anita Aakulan tuplalla 0-2. Joukkueenjohtaja Virtanen muisteli tasan 30 vuotta myöhemmin vuonna 2008, että ei se Suomen mestaruus heti niin kummalliselta tuntunut. Jotenkin tuntui kuulemma siltä, että TPS:lle sen vihdoin pitikin tulla. Onneksi tuli, sillä ei sitä kultaa ole tullut kertaakaan sen jälkeen, miehillekään.
Mitaleita kilisi ja kolisi vielä 1980-luvun puolellakin ja TPS kahmikin sen yhden mestaruuden lisäksi yhteensä seitsemän SM-hopeaa ja kaksi SM-pronssia. TPS:n naisten toiminta alkoi hiipua 1980-luvun loppua kohden ja joukkue putosi SM-sarjasta kauden 1988 päätteeksi. TPS kipusi SM-sarjaan vielä kertaalleen kaudeksi 1991, mutta koko naisten kilpailutoiminta joutui sen jälkeen vaakalaudalle taloudellisista syistä ja se lakkautettiin tylysti 30.11. vuonna 1992.
Marraskuussa 2007 tapahtui kuitenkin se, mitä Leena ja muut pitkän linjan tepsiläiset olivat salaa rukoilleet jo vuosia. TPS ilmoitti, että se haluaa palauttaa naisten ja tyttöjen jalkapallon uudestaan toimintaansa. Asiat etenivät ripeästi, sillä 17.11. TPS ilmoitti hakevansa raisiolaisen SCR:n sarjapaikkaa. Liigapaikka sai virallisen sinetin kolmea viikkoa myöhemmin. Leena Virtaselle nämä tapahtumat olivat todella iso juttu. Hänestä tuntui ainakin hetken, että se suuri pettymys 1990-luvun alusta pyyhkäistiin nyt pois ja hän halusi olla mukana auttamassa TPS:n naisten ja myös tyttöjen jalkapalloa uuteen nousuun. Ja totisesti auttoikin.
Ennen kauden 2008 avausta pidettiin infotilaisuus tiedotusvälineiden edustajille. Olin laittamassa kutsua lehdistölle menemään, kun Leena soitti minulle ja kysyi, että voitaisinko palauttaa henkiin eräs TPS:n naisten jalkapalloon ja lehdistösuhteisiin liittyvä traditio; tarjotaan makkarasoppaa ja tuodaan mustavalkoinen tikkataulu ja pistää liekkimielinen skaba pystyyn. No, tämähän tietysti toteutettiin ja itse tapahtumakin keräsi mukavasti paikalle varsinkin vanhan polven lehtimiehiä.
Vuonna 2010 pläräilin jostain syystä Palloliiton Jalkapallokirjaa ja huomasin siellä palkintonimikkeen “Kaijan Kannu”. Huomasin, että palkinto on jaettu vasta vuodesta 2006 asti ja että palkittua sai ehdottaa kuka tahansa. Kriteerit kuuluivat: “Suomen Palloliiton arvostettu tunnustus myönnetään kerran vuodessa suomalaisen tyttö- ja naisjalkapalloilun eteen tehdystä merkittävästä ja pitkäjänteisestä työstä ja naisten ja tyttöjen huomioimisesta seuratoiminnassa”. Ajattelin, että bingo. Ei muuta kuin Leenan loistava CV kasaan ja hakemus vetämään.
Seuraava vuonna eräs Suomen Palloliiton virkailija soitti ja varmisti minulta, että hakemus oli lähtöisin minulta. Kuittasin ilahtuneena, että kyllä on. SPL antoi nakin toimittaa tietoa eteenpäin seurassa, ilman, että se kantautuisi ainkaan ihan heti Leenan korviin. No, kyllähän asia sitten paljastui aika nopeasti. Suomi pelasi 22.10. Viroa vastaan EM-karsintamatsin Vantaalla ja Leena sai Kaijan Kannu -palkintonsa. Ai että se tuntui hyvältä hänen puolestaan.
Leena oli suunnittelemassa ja toteuttamassa myös TPS-gaaloja sekä seuran merkkijuhlia, viimeksi tietysti koko seuran 90-vuotisjuhlia. Hän tiesikin kaikki pienimmätkin yksityiskohdat mitä näihin gaalojen etiketteihin tuli. Leena oli ollut vuosikaudet järjestämässä myös Turun Kauppakorkeakouluseuran järjestämää Merkurius-gaalaa, joka oli hänelle myös erittäin rakas juttu.
En edes tarkkaan tiedä, mitä Leena teki siiviilielämässä ennen eläkkeelle jäämistään. Tiedän toki, että hän oli mainosalalla, mutta en oikeastaan mitään sen tarkemmin. Ei sellaisista asioista puhuttu. Edes TPS:n ainoaa mestaruutta tai 1990-luvun alun tuhoa ei hehkuteltu, tai manailtu. Ne olivat menneitä ne.
Juuri sellainen persoona Leena Virtanen oli. Hän eli tässä – ja nyt. Ei hän puhunut koskaan sairauksistaan, vaikka taisteli kolmea syöpää vastaan ja nousi aina vaan uudestaan.
Sen myös opin, että kun Leena katsoi suoraan silmiin ja toivoi jotain toimenpidettä TPS:n suhteen, niin silloin oltiin kuin koulupoikia ja toteltiin – ja toteutettiin. Leenalla oli hauska tapa myös soittaa silloin kuin sitä tavallaan vähiten ehkä odotti. Hän oli taas tehnyt jonkun terävän huomion ja toivoi, että seuran mediaväen kautta viesti lähtisi eteenpäin – ja lähtihän se.
Leena seurasi TPS jalkapalloa herkeämättä vuosikaudet. Niin naisia kuin miehiäkin ja tietysti junioreita. Hänet tunsivat kaikki ja hän tunsi kaikki ne, jotka hän halusi tuntea. Leenalle TPS oli elämäntapa ja intohimo loppuun asti. Olen saanut todistaa ihan vierestä aika monta kertaa ne suhteellisen voimakkaat ilmaisut, kun turpaan on tullut. Useimmiten sain kunnian kuulla ne, kun kävelimme matsin jälkeen samaa matkaa Yläkentältä alas Aurajoelle ja kohti Humalistonkatua. Katsoin suurella kunnioituksella noin 70-vuotiasta fiksua naista, jonka lauantai-ilta oli täysin pilalla tappion takia.
Leena jaksoi kivuta tuon Yläkentän jyrkän mäen TPS:n kotiotteluihin vielä toukokuun alkupuolella, mutta kesäkuun puolella voimat eivät enää siihen riittäneet. Kesäkuun lopulla hänen tilansa heikkeni nopeasti ja taistelu tuli päätökseen 72-vuotiaana.
Leena Virtanen siunataan viimeiseen lepoon upeassa ja harmonisessa turkulaisarkkitehti Erik Bryggmanin piirtämässä Ylösnousemuskappelissa.
Tiedän, että Leena halusi siunaushetken Ylösnousemuksen kappeliin ja sen jälkeen iloiset muistojuhlat. Ne toteutuvat varmasti. Ja se asia, josta hän ei pitänyt meteliä, pitää oma TPS-niminen seura taas sitten huolen. Eli, hiljaisista muistohetkistä molempien edustusjoukkueiden kotiotteluissa.
TPS jalkapallon yhteisö hiljenee Leenan muistoksi toistamiseen lauantaina 18.7. ennen TPS-EIF-peliä.
Leena Virtasen muistoa kunniottaen,
H.M.
